Ennen vanhaan mielisairaalat oli tarkoitettu piinatuille sieluille, joiden paranemisesta ei ollut toivoa. Nykyään lähete psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle tarkoittaa useimmiten muutaman kuukauden intensiivistä hoitojaksoa ja huolenpitoa, jonka jälkeen potilas kotiutuu. JHL:läisen mielenterveyshoitajan Jenni Sorvarin mielestä työ on toivoa täynnä.
Hyvinkääläinen Jenni Sorvari, 43, on työskennellyt koko työuransa psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Ihan vapaaehtoisesti! Hän aloitti Kellokosken vanhassa sairaalassa Tuusulassa 2004 ja siirtyi pari vuotta sitten Mäntsälään, jonne sairaalan osastot ja toiminnot siirrettiin.
− Halusin alun perin fysioterapeutiksi, mutta lähihoitajaopintojen ja työharjoittelun aikana heräsi kiinnostus päihde- ja mielenterveystyöhön. En ole katunut valintaani, hän sanoo.
Sorvarin kanssa Kellokosken sairaalan pihakeinussa istuu hänen kollegansa, lähihoitaja Eini Maunola, 35. Maunolalla on seitsemän vuoden kokemus skitsofreniaa ja muita psykoosisairauksia sairastavien hoidosta.
− Vaikka suljetuilla osastoilla on kolkko maine, työhön sisältyy paljon toivoa. Juuri äsken saattelimme onnellisen potilaan itsenäiseen elämään, hän kertoo.
Ongelmat kärjistyvät kesäisin
Kellokosken sairaalaan kuuluu kuusi suljettua osastoa sekä avokuntoutusyksikkö. Sorvari ja Maunola työskentelevät osasto P10:ssä, joka on vakauttavan hoidon oikeuspsykiatrinen hoito- ja tutkimusyksikkö.
Potilaat ovat useimmiten 20−30-vuotiaita miehiä, ja hoitojaksot kestävät muutamasta kuukaudesta vuoteen. Lisäksi osastolla tehdään mielentilatutkimuksia.
Kahdeksanpaikkainen osasto on käytännössä aina täynnä. Lisäksi sairaalan kaikki kuusi eristyshuonetta ja leposidehuone sijaitsevat osastolla.
− Lepositeitä käytetään vain, jos potilas on vaaraksi itselleen tai muille.Mielenterveyshoitaja Jenni Sorvari
− Eristäminen edellyttää, että on vaaraksi itselle tai muille. Toisinaan eristyksessä on monta potilasta, väliin huoneet ovat pitkiä aikoja tyhjillään, kertoo Sorvari.
Kaikilla Kellokosken potilailla on saapuessaan M1-lähete, eli lääkäri on kirjoittanut heille lähetteen tahdonvastaiseen hoitoon.
− Useimmilla on pitkä mielenterveyshistoria, ja tänne on tultu, koska tilanne on kotona tai kuntoutuskodissa jostain syystä heikentynyt. Lääkkeet ovat ottamatta, päihteiden käyttö on saattanut lisääntyä ja arjen hallinta luisua käsistä, kertoo Sorvari.
Mielenterveyskuntoutujien ongelmat kärjistyvät varsinkin kesäisin, jolloin psykiatrian avohoidon palveluja supistetaan lomien takia.
− Silloin potilaita on ruuhkaksi asti. Mielenterveyspotilaiden kynnys päästä hoitoon on korkea, ja onnellinen on se, joka pääsee avun piiriin, sanoo Sorvari.
Kaukana elokuvien arjesta
Suljetun osaston arki on Sorvarin ja Maunolan mukaan kaukana elokuvien ja tv-sarjojen mielisairaalakuvauksista.
− Elämä P10-osastolla on tavallisen tylsää. Saatamme koota potilaiden kanssa palapeliä päivähuoneessa tai pelata mölkkyä aidatulla sisäpihalla. Meille hyvä päivä on tylsä päivä, he sanovat.
Kun uusi potilas tulee osastolle, tilanne pyritään vakauttamaan hyvällä perushoidolla.
Kun uusi potilas tulee osastolle, tilanne pyritään vakauttamaan hyvällä perushoidolla.
− Ihan ensimmäiseksi kysyn tulijalta, onko sinulla nälkä. Moni ei ole muistanut pitää huolta itsestään, ja syöminenkin on unohtunut, kertoo Maunola.
Yleensä ravinto, lepo ja asianmukainen lääkitys tekevät tehtävänsä, niin että yhteistyö henkilöstön ja potilaan kesken luonnistuvat.
− Hyvän hoidon perusta on, että me todella tunnemme potilaat ja heidän taustansa. Vietämme paljon aikaa heidän kanssaan, sillä luottamus rakentuu pikkuhiljaa, sanoo Sorvari.
Hoitosuhde perustuu vuorovaikutukseen ja psykoedukaatioon, joka on koulutuksellinen terapiamuoto. Sen avulla potilas oppii tunnistamaan oireensa ja hallitsemaan paremmin sairauttaan.
Yhdellä potilaalla yöunien väheneminen saattaa ennakoida sairauden pahenemista. Toisen lisääntyneestä ahdistuksesta kielii se, että hän hieroo käsillä reisiään.
− Varomerkit ovat yksilöllisiä. Meidän on hoitajina opittava tunnistamaan ne ja autettava myös potilasta havaitsemaan ne, jotta hän osaa hakea apua ajoissa, sanoo Sorvari.
Varomerkit syytä huomata
Hoitajien kyky tunnistaa varomerkit on myös tärkeä työturvallisuuden kannalta. Samoin kuin riittävä määrä hoitajia ja parityöskentely.
− Meitä hoitajia on tarpeeksi: aamu- ja päivävuorossa kummassakin neljä ja öisin kolme, kertoo Maunola.
Sorvarin mielestä väkivallan uhka on suljetulla osastolla työskenneltäessä syytä tiedostaa, mutta sitä ei pidä liioitella.
− Kertaakaan en ole tullut työvuoroon pelko puserossa.Jenni Sorvari
− Työstä ei tulisi mitään, jos koko ajan pelkäisi. Väkivaltaa esiintyy silloin tällöin, mutta kertaakaan en ole tullut työvuoroon pelko puserossa, hän sanoo.
Osaston jokaisesta potilaasta tehdään riskiarvio, jonka perusteella hän voi liikkua joko itsenäisesti tai vain hoitajan seurassa sairaalan alueella.
Väkivaltatilanteita varten koko henkilöstö on koulutettu mapa-menetelmän käyttöön. Se tarkoittaa väkivaltatilanteiden ennakointia, ennaltaehkäisyä ja turvallista hallintaa.
− Keskustelu on parasta ennaltaehkäisyä. Potilaan puheita ja kokemuksia ei saa väheksyä tai mitätöidä, mutta meidän on voitava myös kertoa potilaalle, jos jokin hänen puheissaan tai käytöksessään huolestuttaa meitä, sanoo Sorvari.
Elämässä sattuu kaikenlaista
Sairaalassa ei ole vartijoita, mutta hoitajilla on henkilöturvahälytin aina mukana. Napin painallus antaa hälytyksen kaikille osastoille ja tuo nopeasti avun.
Toisinaan potilaan rahoittaminen vaatii kiinni pitämistä, mutta mapan keinoin se tapahtuu hoidollisesti ja kivuttomasti.
− Potilasta ei satuteta tai nöyryytetä. Työskentelemme potilaiden kanssa väkivaltatilanteiden jälkeenkin, ja toisen nolaaminen tekisi yhteistyöstä hankalaa, sanoo Sorvari.
Toistaiseksi Maunola on selvinnyt väkivaltatilanteista mustelmilla. Sorvari on välttynyt lyönneiltä ja potkuilta, mutta hän on saanut kerran kuumaa vettä päälleen.
− Työ on opettanut sen, että elämässä voi sattua kaikenlaista. Toiset ovat saaneet käteen paremmat kortit, joilla pelata, toisilla on käynyt huonompi tuuri. Haavoittuvia olemme kaikki.
Museo herättää muistoja
Psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle ei ulkopuolisilla ole asiaa. Niinpä Sorvari ja Maunola kuvattiin sairaalan piha-alueella.
Lisäksi kuvia otettiin Kellokosken vanhan sairaalan sairaalamuseossa. Se on jäljellä pari vuotta sitten lakkautetusta ja yli sata vuotta Tuusulassa toimineesta sairaalasta – muuten alue onkin tyhjentynyt ja odottaa jatkosuunnitelmia.
− Sairaalamuseo syntyi sairaalan henkilökunnan aloitteesta. Hoitajat ja muu henkilökunta alkoivat laittaa sivuun hoito- ja muuta välineistöä, ja toimintansa museo aloitti 1973, kertoo amanuenssi Harri Nyman Tuusulan museosta.
Sairaala-alueen kiinteistöineen omistaa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS, ja museon avoinnapidosta vastaa Tuusulan museo.
Lyhyt vierailu museossa herättää Sorvarissa ja Maunolassa monenlaisia muistoja.
− Täällä katsoimme Prinsessa-elokuvan ennakkonäytöksen yhdessä potilaiden kanssa, kertoo Sorvari.
Arto Halosen ohjaama Prinsessa kertoo todellisesta henkilöstä, Anna Lappalaisesta (1896-1988). Skitsofreniaa sairastanut Lappalainen tunnettiin Kellokosken prinsessana ja hän vietti suuren osan elämästään sairaalassa.
Paikka piinatuille sieluille
Kansan mielissä Kellokosken sairaalalla oli kolkko maine, mutta hoitoideologialtaan se oli edistyksellinen. Sen legendaarinen ylihoitaja Anna Packalen poisti sairaalan ympäriltä muurit ja sairaala potilaineen sulautui osaksi ympäröivää kyläyhteisöä.
− Ennen Packalenia potilaat tulivat houruinhuoneeseen loppuiäkseen mutta hänen ansiostaan tähtäin oli parantumisessa. Lisäksi Packalen toi puutarhaterapian ja työtoiminnan osaksi hoitoa, tietää Nyman.
Kun sairaalaa uhkasi viime sotien aikaan elintarvikepula, riensivät kyläläiset apuun ja majoittivat ja ruokkivat satoja potilaita kotonaan − ja pelastivat heidät nälkiintymiseltä.
Mutta liittyy sairaalaan myös ikäviä muistoja, kuten potilaille suoritetut lobotomialeikkaukset. Menetelmän kehittänyt portugalilainen António Egas Moniz sai sen ansiosta lääketieteen Nobelin-palkinnon vuonna 1949, vaikka aivoleikkaus mursi lopullisesti monen potilaan psyyken.
− Tarkoitus oli hyvä, lopputulos usein kauhea. Mielenterveyden ammattilaisina meidän on syytä kysyä itseltämme, käytetäänkö nykyisessä hoitotyössä lääkkeitä tai menetelmiä, jotka tuomitaan joskus myöhemmin, Sorvari pohtii.
Lyhytelokuva Surullisen klovnin oireyhtymä kertoo hoitajasta ja hoidettavana olevasta surullisen hahmon klovnista. Elokuva on kuvattu keväällä 2021 Kellokosken sairaalassa ja sen vehreässä ympäristössä Tuusulassa. Tuotanto: Tuusulan museo ja Kellokosken sairaalamuseo.